Näyttöportfolio

Näyttöportfolion kasasin yli viikko sitten ja lähetin Raijalle kirjallisena. Huomenna olisi töissä sitten suullinen esitys työkavereille ja Raija tulee seuraamaan tätä myös. Otan nyt poimintoja tähän, mitä näyttöportfoliossa pohdin.

Minä - kehittyvä opettaja

Monta uutta asiaa opettamisesta ja opettajuudesta olen opettajaopintojen aikana oppinut. Opintojen edetessä aloin havaitsemaan asioita itsessäni opettajana. Tätä kautta havaitsin myös asioita, joita edellytän opiskelijoilta ja olen oppinut myös uusia ymmärtämistapoja erilaisiin opiskelijoihin. Opettajanopintojen erilaisten tehtävien ja opetusharjoittelutilanteiden myötä sain hyödyllistä harjoitusta opettajan työhön ja tämä kaikki on tullut todella tarpeeseen. En tapaa opiskelijoita joka päivä, opetan noin kerran kuussa ja tutkintosuoritustilanteisiin liittyen tapaan heitä joka viikko, joillakin viikoilla on useampiakin tapaamisia tai tutkintotilaisuuksia. Tutkintotilaisuuksiin liittyen työni opiskelijoiden kanssa on enemmän ohjaamista kuin opettamista.

Varsinkin opetusharjoittelun jälkeen oma oppiminen opettamisesta meni harppauksella eteenpäin. Tai oppiminen täysin tapahtuu varmasti vuosien varrella opettajan työtä tehdessä, mutta ainakin kykenin havaitsemaan joitakin asioita opetuksessani. Erityisen tärkeää oli tutor-opettajan Raijan ja kollegan Tarjan arviot opettamisestani. Heidän kommenttien myötä olen kiinnittänyt omaan opetukseeni eri tavalla huomiota kuin ennen. 

Opettajan ammatillisuus tuli Raijan ja Tarjan havaintojen myötä kehittämisen kohteekseni. En pysynyt tietyssä kohdassa tarpeeksi ammatillisella tasolla opetuksessani, vaan annoin opiskelijoiden negatiivisten kommenttien ohjata tilanteen kulkua. Olisin voinut palauttaa ammatillisella otteella asian takaisin sille kuuluvalle tasolle, mutten havainnut tilanteen saamaa sävyä, kun mielessä vain tykytti seuraava opetettava asia. Tämä on mielestäni hyvin olennainen huomio opettajan työssä. Opettajan täytyy puhua opiskelijoiden kanssa ”samaa kieltä”, mutta toisaalta kuitenkin säilyttää opetettavan asian suhteen ammatillinen ote. 

Toinen havainto on läsnäolon taito. Opettajan tulee olla vahvasti opiskelijoiden kanssa läsnä, sekä opetettavan asian että myös opiskelijoiden omien asioiden kanssa. Tästä taidosta puhutaan nyt kaikkialla, läsnäolo elämäntaitona, mindfulness, jota jokaisen tulisi harjoittaa omassa elämässä (Vehviläinen 2014).

Jos arvioin omaa opettajan kehittymistäni suhteessa toisessa ape-päivässä esitettyyn ammatillisen opettajan kasvun kehys –taulukkkoon, asettaisin itseni kehittyvän ja pätevän opettajan välimaastoon. Hyvin pitkälle kehitän omaa työyhteisöäni, hyödynnän työelämätuntemusta opetuksessani etenkin Green Care-koulutuksessani sekä kehitän yhteistyö- ja vuorovaikutustaitojani eteenpäin. Tekemistä on vielä oman ja ammattialan pedagogisen osaamisen kehittämisessä. Oma pedagoginen osaamisen kehittäminen on vasta käynnistynyt opettaja-opintojen myötä. Koska minulla ei ole ollut tietoa, mitä kaikkea opettajana kehittymiseen kuuluu, en ole osannut aiemmin ajatellakaan näin syvällisesti asioita omassa opettamisessa ja opettajan roolini kehittymisessä.

Opettajana kehittymiseen liittyy myös se, että minulla on monta opetettavaa alaa. Olen kouluttanut projektiosaamista ja Green Care-asioita, jotka minulle ovat kehittyneet aloiksi työhistoriani kautta. Lisäksi olen kouluttanut vanhenemiseen liittyviä asioita sosiaali- ja terveysalan koulutuksiin liittyen ja tämä osaaminen on hankittu yhteiskuntatieteiden maisterin koulutukseni myötä. Toisaalta on mahtavaa, että voin opettaa montaa asiaa, joista kaikista olen vielä lisäksi itse kiinnostunut. Usein olen kuullut palautteessa, että oma innostuneisuuteni varsinkin Green Care-asioita opettaessani kuultaa läpi ja näkyy innokkaassa ja positiivisessa tavassani opettaa.   

Koen myös, että ratkaisu- ja voimavarakeskeinen ajattelu tukee omaa ajatusmalliani opetuksessa. Etsin ratkaisuja dynaamisesti ja suhtaudun asioihin asioina, en ongelmina. Vapaavalintainen Voimavara- ja ratkaisulähtöisyys ammatillisen opettajan työssä-kurssi oli hyvä kokemus, sain paljon hyviä käytännön vinkkejä opetustyöhön. Tällä kurssilla ei tarvinnut kyseenalaistaa mitään, oli helppoa opiskella sellaista, jonka täysin itse on omaksunut omaan opetustyöhön.

Onko opettaminen sama asia kuin ohjaaminen?

Tätä tulen pohtimaan huomenna kollegoiden kanssa näyttöportfolioni esittelytilaisuudessa. Opettaminen ja ohjaaminen, molemmat alkavat o:lla, mutta eivät ole sama asia.

Olen ohjannut lapsi- ja nuorisoryhmiä yläasteelta lähtien partiossa. Olen harjaantunut ohjaaja, vaikkakin ammatillista ohjaamista olen tehnyt vasta 4,5 vuotta, jos ajattelee sitä aikaa minkä olen näyttötutkintomestarina toiminut. Vastuukouluttaja ja muut kouluttajat ovat työnsä tehneet opettamisessa ja minä astun kuvioon ohjaamisessa, kun opiskelija osoittaa osaamisensa tutkintosuorituksessa. Ohjaan opiskelijaa tutkintotilaisuuteen liittyvissä asioissa, arviointiaineiston ja asiakirjojen palauttamisessa tai muutoin asioissa, jotka liittyvät tutkinnon suorittamiseen.

Monissa oppilaitoksissa on erikseen oppilaanohjaaja, joka ohjaa ja neuvoo oppilaita eri asioissa, tavallisten kouluasioiden lisäksi esimerkiksi ammatinvalinnassa. Oppilaanohjaajalla voi olla omia oppitunteja oppilaiden kanssa, perusopetuksessa varsinkin. (Kasurinen et. al. 2011.) Minun työpaikassani ei oppilaanohjaajaa ole erikseen, vaan sitä työtä tekevät kouluttajat ja näyttötutkintomestarit. Näyttötutkintomestarin rooliin liittyen ohjaaminen on selkeää työtä. Opettajan roolin ja työn tekemisen kohdalla ohjaamisen erottaminen opettamisesta ei olekaan niin selkeää. Onko opettaminen aina myös ohjaamista? Tätä tulen pohtimaan työpaikallani kollegoiden kanssa näyttöportfolio-esitystilaisuudessa.

Opettajan velvollisuuksiin kuuluu opiskelijan ohjaaminen. Henkilökohtaistaminen on työpaikallani avainsana opiskelijoiden opintoihin liittyen, tutkinnosta riippumatta. ”Henkilökohtaistaminen tarkoittaa näyttötutkintojärjestelmässä tutkinnon suorittajan ja opiskelijan ohjaus-, opetus- ja tukitoimien asiakaslähtöistä suunnittelua ja toteuttamista.” (Helakorpi et. al. 2010, 46). Opiskelijan opintojen eteneminen, urakehitys ja varsinkin opiskelujen ongelmakohdat koskettavat hyvinkin läheisesti opettajan työtä. Mielestäni hyvä opettaja ohjaa opiskelijaa opetuksen myötä omiin oivalluksiin. Välttämättä opettaja ei kerro valmiita vastauksia, vaan antaa tilan opiskelijan itse huomata oikeat ratkaisut.

Luontoympäristö opetuksessa

Näen luontoympäristön soveltuvan erinomaisesti myös opetusympäristöksi, niin lasten kuin aikuistenkin parissa työskentelyssä. Ylipäätään ympäristön vaihto voi tehdä opiskelijaryhmälle hyvää, esimerkiksi ryhmän roolien muotouttamisessa tai vaikeissa tilanteissa. Ryhmä toimii todennäköisesti toisessa ympäristössä, kuin jokapäiväisessä luokkahuoneessa, toisella tavalla kuin yleensä. Joihinkin roolikonflikteihin voidaan saavuttaa ratkaisuja luontoympäristöön menemisen avulla. Luontoympäristö rauhoittaa opiskelijaa, jolla voi olla hankalaa istua paikoillaan valkoisten seinien ympäröimänä. 

Olen itse etenkin Green Care –asioita kouluttaessani käyttänyt luontoympäristöä oppimisympäristönä. Luontoympäristö on ollut helppo liittää opetukseen, koska Green Care nimenomaan korostaa luonnon yhdistämistä palveluihin, hyvinvoinnin tuottamiseen tai esimerkiksi opetukseen tai päivähoitoon liitettäväksi. Tässä yhteydessä olen opiskelijoiden kanssa miettinyt luontosuhdetta, millainen se meillä jokaisella on. Joku nauttii, kun pääsee patikoimaan sysimetsään, joku siitä kun istuu mökkilaiturilla tutun järven rannalla. Toiselle riittää luontokokemuksena se, kun saa upottaa kädet pelargoniapurkkiin ja jollekin riittävän luontoelämyksen tuo, kun saa roikkua kiipeilyköysissä kallion kielekkeellä.

Esittelen huomisessa tilaisuudessa paljon kuvia, joissa olen jo toiminut opetukseni kanssa luontoympäristössä. Se on minulle omin paikka ja sitä tulen jatkossakin käyttämään monenlaisessa kohdassa.

Opettaja on johtaja

Johtajuutta olen pohtinut aiemmin jo näissä blogikirjoituksissani. Lisäksi itselle oli pysäyttvä kokemus joutua kerran talvivaelluksella ankaraan myrskyyn. Tuo matka opetti minulla paljon johtamisesta. Opettajan voi mielestäni nähdä olevan johtaja, joka luotsaa opiskelijaryhmäänsä läpi lumituiskujen. 

Hyvä opettaja on hyvä johtaja. Opettajan tulee ottaa johtajan paikka opiskelijaryhmän kanssa. Hyvä opettaja toimii opiskelijaryhmän parhaaksi, ei simputa, vaan toimii yhdessä opiskelijoiden kanssa ja takaa ryhmän turvallisuuden. Opettaja ratkaisee tilanteet, usein nopeastikin, mutta kantaa vastuun tekemästään työstä. 

Olenko jo siellä?

Vaikka olen opettajaksi vasta kehittymässä, enkä hallitse vielä kaikkea, koen, että olen oppinut jo paljon. Olen hyvä ohjaaja, toiminut johtajana monessa paikassa ja olen parhaimmillani luontoympäristössä toimiessani. Näitä taitoja yhdistelemällä olen opettajuudessani jo aika pitkällä. Ammatillisuus opettajana kehittyy työtä tehdessä, mutta näiden opettajaopintojen myötä voin ammentaa jo monia oppeja työhöni. Tiedostan, että on erilaisia tapoja oppia ja että oppiminen on monitahoinen prosessi. Opettaminen ja ohjaaminen kulkevat käsi kädessä tukemalla oppimista ja itse oivaltamista. Opettajan tulee kehittää itseään, tiedostaa omat vahvuudet ja heikkoudet.

Elämä, yleensä ja opettajuudessa, on oikeastaan kiipeämistä ja toisen kiipeämisen varmistamista. Se on uusien solmujen opettelua ja laskeutumista turvallisesti takaisin alas maan kamaralle, kunnes löytyy taas uusi kallion kieleke, jota on ihan pakko päästä testaamaan.

Seikkailukasvatus

Valitsin yhdeksi valinnaiseksi kurssiksi seikkailukasvatuksen, joka järjestettiin Lapin ammattikorkeakoulussa. Opettaja olikin entuudestaan tuttu: Heikki Ojala!

Ensimmäisen päivän vietimme ammattikorkeakoululla, teimme pullakahvi-välineistön etsinnän gps-laitteiden avulla, tutustuimme seikkailukasvatuksen historiaan ja teoriaan sekä teimme pieniä harjoituksia köysillä. Mielenkiintoinen aspekti päivän aikana oli miettiä mille tasolle mikäkin kokemus, oli se sitten seikkailu-, retki- tai opetuskokemus, asettuu. Heikki esitteli meille henkiseen turvallisuuteen liittyen kokemuksen tasot, jotka olivat: 1) arkinen, 2) leikki, 3) seikkailu, 4) rajaseikkailu ja 5) epäseikkailu. Riippuu yksilöstä, miten asiat kokee ja millaisista kokemuksista pitää. Toiset haluaa pysytellä aina arkisella tasolla, ettei mikään suuresti elämässä mullista ja toiset hakee äärirajojaan ja haluavat kokeilla uskallustaan rajaseikkailun alueella.

Toisena seikkailukasvatuspäivänä menimme Hiidenkirnuille kiipeilemään. Olin aiemmin kiipeillyt vain sisäseinällä, joten oli tosi mukavaa kokeilla kiipeilyä luonnossa kallioilla. Hiidenkirnut oli hyvä paikkana, koska kalliot eivät olleet liian korkeat eikä maasto ollut liian vaativa. Aloitus tasamaalla köysien kanssa oli hyvä asia, siinä sai rauhassa kokeilla köysiä ja yrittää tajuta varmistuksen logiikkaa. Vaikka opinkin nopeasti, niin silti varmistuksia ja solmuja tulisi harjoitella monta kertaa, jotta se olisi itsellä varmaa.

Kallioilla liikuimme ryhmänä kiinni samassa köydessä ja etenimme ylöspäin. Tämä oli ajatuksia herättävä kokemus, sillä olen aina luonnossa liikkuessani tottunut kulkemaan yksin ja vapaasti. Nyt olinkin riippuvainen siitä minne muu ryhmä kulkee ja millä vauhdilla, oli pakko huomioida omassa kulkemisessa koko ryhmän lisäksi erityisesti edellä ja jäljessä tuleva. Tämän harjoituksen myötä saisi hyviä aasinsiltoja elämässä pärjäämiseen, ollaanko me ihmiset yksin kaikkivoipia yksilöitä vai ollaanko toisista riippuvaisia yhteisöllisiä ryhmän jäseniä? Päivän aikana puhuttiin jo siitä, että köydessä kulkeminen on todella hyvä ryhmäytymisen ja ryhmän kanssa toimimisen harjoitus. 

Päivän jännityskohdan tarjosi laskeutuminen kalliolta. Jännitti aika lailla siinä kalliolla nököttäessämme, kun odotimme kukin vuoroamme. Vaikka näin etukäteen alhaalta kallioseinän, mistä laskeudumme, niin silti se, että toiset katosivat kukin vuorollaan kallion kielekkeen taakse teki tilanteesta tosi jännittävän. Itse laskeutuminen oli mukavaa ja meni helposti. Tosi hyvä idea Heikillä se, että hän laskeutui jokaisen meidän rinnalla. Se teki olon turvalliseksi.

Ruokailun ja ryhmäreflektion jälkeen saimme vielä mahdollisuuden kiipeillä kalliolla. Meitä jäi Heikin kanssa kolme henkilöä kiipeilemään ja oli kivaa, kun tähän oli mahdollisuus. Kalliokiipeily oli haastavaa vaikkakin mukavaa. Kiipeilyn aikana sai mahtavan adrenaliinipiikin, sormiin sattui ja kaikki aistit olivat hereillä, hieno kokemus!

Opetusharjoittelu

Tein opetusharjoitteluni keväällä 2015 Ylivieskassa PSK-Aikuisopiston hoiva-avustajaopiskelijoiden ryhmässä. Tärkein oppiminen tapahtui itselläni luontopäivän aikana, josta sain palautteen tutoropettajaltani Raijalta sekä kollegaltani Tarjalta. Kävelimme opiskelijoiden kanssa tuolloin Ylivieskan laavulle ja vietimme päivän siellä. Opiskelijoilla oli välissä omia ohjaustuokioita, ne oli heillä tehtävänä ja osana arviointia. Lisäksi opetin tiettyjä ryhmäasioita, voimavara- ja Green Care –osioita.

Opettajan ammatillisuus tuli Raijan ja Tarjan havaintojen myötä kehittämisen kohteekseni. En pysynyt tietyssä kohdassa tarpeeksi ammatillisella tasolla opetuksessani, vaan annoin opiskelijoiden negatiivisten kommenttien ohjata tilanteen kulkua. Olisin voinut palauttaa ammatillisella otteella asian takaisin sille kuuluvalle tasolle, mutten havainnut tilanteen saamaa sävyä, kun mielessä vain tykytti seuraava opetettava asia. Tämä on mielestäni hyvin olennainen huomio opettajan työssä. Opettajan täytyy puhua opiskelijoiden kanssa ”samaa kieltä”, mutta toisaalta kuitenkin säilyttää opetettavan asian suhteen ammatillinen ote. Huomaan usein meneväni opiskelijoiden kanssa samalle tasolle olemalla heidän kanssa ikään kuin ”kaveri”, koska en halua olla sellainen katedeeri-puhujapönttö-norsunluutorni-tyyppi. Täysin en tällaiseen rooliin voi kuitenkaan heittäytyä, jotta ammatillisuus, opetettavan asian eteenpäin vienti ja tilanteiden hallinta säilyy. Voin olla mukava opettaja, mutta paino on kuitenkin opettaja-sanalla.

Tuon tilanteen toinen havainto on läsnäolon taito. Opettajan tulee olla vahvasti opiskelijoiden kanssa läsnä, sekä opetettavan asian että myös opiskelijoiden omien asioiden kanssa. Tästä taidosta puhutaan nyt kaikkialla, läsnäolo elämäntaitona, mindfulness, jota jokaisen tulisi harjoittaa omassa elämässä (Vehviläinen 2014). Jos olisin kuunnellut tuossa tilanteessa opiskelijoiden kommentit kunnolla ja ajatellut niiden olevan negatiivisia, olisin voinut huomata tilanteen asialliselle tasolle palauttamisen tarpeen. Mutta koska mietin jo seuraavaa opetettavaa asiaa enkä kuunnellut kunnolla, tilanne jäi lillumaan negatiivisten kommenttien varaan ja hyvä opetukseni jäi sen jalkoihin.

Päivän loppupuolella ohjasin opiskelijoille Kirsi Salosen luoman mielipaikka-harjoituksen (Salonen 2005, 2010), jonka olen itsekin tehnyt monta kertaa monenlaisissa luontoympäristöissä. Harjoituksessa etsitään yksin, puhumatta kenellekään, itseä miellyttävä paikka, jonne asetutaan hyväksi toviksi seisomaan tai istumaan. Annetaan mielen rauhoittua, ajatusten virrata, tulla ja mennä. Voi aistia luonnon, kuulla äänet, haistaa tuoksut, tuntea kylmän tai lämpimän iholla, nähdä puiden, pensaiden ja veden värit sekä tärkeimpänä kaikista: voi aistia, miltä itsestä sillä hetkellä tuntuu.

Harjoituksen toinen vaihe aloitetaan ensin kokoontumalla yhteen, jonka jälkeen otetaan pari itselle ja pari viedään ”kylään” omaan mielipaikkaan. Mielipaikasta saa kertoa sen verran kuin haluaa toiselle, molempien paikassa käydään. Tämän jälkeen kokoonnutaan taas yhteen ja jaetaan kokemuksia sen mukaan, miten paljon ryhmä niitä haluaa jakaa yhteisesti.

Tällä harjoituksella oli ryhmään ihmeellinen vaikutus. Kovaäänisimmästä opiskelijasta tuli hiljaisin ja hiljaisimmat opiskelijat saivat äänensä kuuluviin. Tämä ilmentyi loppukeskustelun aikana, jonka jälkeen tuntui hyvältä lähteä kotiin lämpimien ajatusten saattelemina. Mitä luontoympäristössä tapahtui? Ehkä rauhoittumista, ehkä jonkun tärkeän ajatuksen saavuttamista, ehkä kunnioituksen herättämistä - ehkä ei mitään niistä. Mutta se toimi. Kannatti viedä opiskelijaryhmä luontoon ja olla heidän kanssa siellä koko päivä. Mitä luontoympäristössä yleensä mielipaikkaharjoituksen myötä tapahtuu, se riippuu yksilöstä, kyvystä ottaa vastaan hiljentyminen ja luonnon rauhoittava vaikutus, olla läsnä oman itsensä kanssa. Se riippuu elämäntilanteesta, mitä ajatuksia hiljentyessä virtaa ja miten niitä pystyy siinä kohdassa käsittelemään. 

Opetusharjoittelupäivien myötä huomasin, että luontoympäristö on itselleni luonteva ympäristö opettaa. Lisäksi ohjaaminen on vahvuuteni, olen sitä tehnyt yläasteikäisestä lähtien partiossa ja useita vuosia näyttötutkintomestarina työssä ammatillisesti.

Turvallisuus oli myös teema, jonka otin opetusharjoittelussani itselleni oppimiskohdaksi. Se oli todella hyödyllistä ajattelun kehittymistä ajatellen jatkossa opettajana toimimista.

Lähteet:

Salonen, Kirsi (2005): Mieli ja maisemat – eko- ja ympäristöpsykologinen näkökulma. Edita.

Salonen, Kirsi (2010): Mielen luonto. Eko- ja ympäristöpsykologinen näkökulma. Green Spot.

Vehviläinen, Sanna (2014): Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Gaudeamus.

Voimavara- ja ratkaisulähtöisyys ammatillisen opettajan työssä

Valitsin yhdeksi valinnaiseksi kurssiksi Voimavara- ja ratkaisulähtöisyys ammatillisen opettajan työssä, jonka vetivät Pirkko Kepanen ja Marja Koukkari maalis-huhtikuussa 2015.

Tutustuimme lähipäivien aikana voimavara- ja ratkaisulähtöiseen ajattelumalliin teorian ja käytännön esimerkkien kautta.

Ennakkotehtävässäni kiteytin hyvin tämän lähestymistavan:

Ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneessa lähestymistavassa asioihin etsitään ratkaisuja, jotta tavoitteet ja päämäärät tavoitettaisiin. Painopiste on tavoitteissa ja keinoissa, joiden avulla tavoitteet saavutetaan. (Furman ja Ahola, 2007.) Lisäksi keskitytään ihmisen voimavaroihin, jotka ovat ihmisessä itsessään. Myös ratkaisut asioihin ovat meissä itsessämme ja esimerkiksi terapeutin tehtävä on saada meidät itsemme huomaamaan nuo ratkaisut. Hyvä opettaja toimii myös näin.  Uudelleen määrittelyssä (reframing) terapeutti tai opettaja antaa uusia näkökulmia asiakkaalle tai opiskelijalle ja täten auttaa häntä pääsemään eteenpäin. Opiskelijan edistyminen on tärkeää ja lähestymistavasta voisikin käyttää ”edistyskeskeinen” (Furman & Ahola, 2007).

Pidän tämän kaltaisesta ajattelusta ylipäätään elämässä. Etsitään ratkaisuja elämään ongelmiin aktiivisesti ja suhtaudutaan tulevaisuuteen positiivisesti.

Lähipäivien aikana teimme monta hyvää harjoitusta, jotka itse asiassa otin käyttöön opetusharjoittelussani. Esimerkiksi köysitehtävä ja voimakukka olivat tällaisia.

Opiskelijoiden tekemä voimakukka

Lähipäivien aikana teimme myös opetustuokion pienellä ryhmällä toisille opiskelijoille. Minun, Jaakon ja Esan ryhmätehtävän otsikko oli ”Suksi luistaa ilolla”. Teoriataustoituksena meillä oli Reteaming-menetelmä, joka on Ben Furmanin ja Tapani Aholan kehittämä opetusmalli. Siinä edetään 12 askeleen avulla kohti suurempaa päämäärää. Havainnollistimme tätä suksen voitelu-esimerkillä. Jokainen meistä haaveilee hyvästä fyysisestä kunnosta, johon hiihtäminen on hyvä keino talvisin. Usein hiihtäminen tökkää kuitenkin siihen ettei osata voidella suksia kunnolla. Täten yksi askel (suksen voitelun opettelu) vie kohti suurempaa päämäärää eli hyvää fyysistä kuntoa.

Opiskelijakaverit suksen voitelutehtävän parissa

Lähde: Furman, B. & Ahola, T. 2007. Onnistuminen on joukkuelaji. Reteaming-valmentajan käsikirja. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti