Opetusharjoittelu

Tein opetusharjoitteluni keväällä 2015 Ylivieskassa PSK-Aikuisopiston hoiva-avustajaopiskelijoiden ryhmässä. Tärkein oppiminen tapahtui itselläni luontopäivän aikana, josta sain palautteen tutoropettajaltani Raijalta sekä kollegaltani Tarjalta. Kävelimme opiskelijoiden kanssa tuolloin Ylivieskan laavulle ja vietimme päivän siellä. Opiskelijoilla oli välissä omia ohjaustuokioita, ne oli heillä tehtävänä ja osana arviointia. Lisäksi opetin tiettyjä ryhmäasioita, voimavara- ja Green Care –osioita.

Opettajan ammatillisuus tuli Raijan ja Tarjan havaintojen myötä kehittämisen kohteekseni. En pysynyt tietyssä kohdassa tarpeeksi ammatillisella tasolla opetuksessani, vaan annoin opiskelijoiden negatiivisten kommenttien ohjata tilanteen kulkua. Olisin voinut palauttaa ammatillisella otteella asian takaisin sille kuuluvalle tasolle, mutten havainnut tilanteen saamaa sävyä, kun mielessä vain tykytti seuraava opetettava asia. Tämä on mielestäni hyvin olennainen huomio opettajan työssä. Opettajan täytyy puhua opiskelijoiden kanssa ”samaa kieltä”, mutta toisaalta kuitenkin säilyttää opetettavan asian suhteen ammatillinen ote. Huomaan usein meneväni opiskelijoiden kanssa samalle tasolle olemalla heidän kanssa ikään kuin ”kaveri”, koska en halua olla sellainen katedeeri-puhujapönttö-norsunluutorni-tyyppi. Täysin en tällaiseen rooliin voi kuitenkaan heittäytyä, jotta ammatillisuus, opetettavan asian eteenpäin vienti ja tilanteiden hallinta säilyy. Voin olla mukava opettaja, mutta paino on kuitenkin opettaja-sanalla.

Tuon tilanteen toinen havainto on läsnäolon taito. Opettajan tulee olla vahvasti opiskelijoiden kanssa läsnä, sekä opetettavan asian että myös opiskelijoiden omien asioiden kanssa. Tästä taidosta puhutaan nyt kaikkialla, läsnäolo elämäntaitona, mindfulness, jota jokaisen tulisi harjoittaa omassa elämässä (Vehviläinen 2014). Jos olisin kuunnellut tuossa tilanteessa opiskelijoiden kommentit kunnolla ja ajatellut niiden olevan negatiivisia, olisin voinut huomata tilanteen asialliselle tasolle palauttamisen tarpeen. Mutta koska mietin jo seuraavaa opetettavaa asiaa enkä kuunnellut kunnolla, tilanne jäi lillumaan negatiivisten kommenttien varaan ja hyvä opetukseni jäi sen jalkoihin.

Päivän loppupuolella ohjasin opiskelijoille Kirsi Salosen luoman mielipaikka-harjoituksen (Salonen 2005, 2010), jonka olen itsekin tehnyt monta kertaa monenlaisissa luontoympäristöissä. Harjoituksessa etsitään yksin, puhumatta kenellekään, itseä miellyttävä paikka, jonne asetutaan hyväksi toviksi seisomaan tai istumaan. Annetaan mielen rauhoittua, ajatusten virrata, tulla ja mennä. Voi aistia luonnon, kuulla äänet, haistaa tuoksut, tuntea kylmän tai lämpimän iholla, nähdä puiden, pensaiden ja veden värit sekä tärkeimpänä kaikista: voi aistia, miltä itsestä sillä hetkellä tuntuu.

Harjoituksen toinen vaihe aloitetaan ensin kokoontumalla yhteen, jonka jälkeen otetaan pari itselle ja pari viedään ”kylään” omaan mielipaikkaan. Mielipaikasta saa kertoa sen verran kuin haluaa toiselle, molempien paikassa käydään. Tämän jälkeen kokoonnutaan taas yhteen ja jaetaan kokemuksia sen mukaan, miten paljon ryhmä niitä haluaa jakaa yhteisesti.

Tällä harjoituksella oli ryhmään ihmeellinen vaikutus. Kovaäänisimmästä opiskelijasta tuli hiljaisin ja hiljaisimmat opiskelijat saivat äänensä kuuluviin. Tämä ilmentyi loppukeskustelun aikana, jonka jälkeen tuntui hyvältä lähteä kotiin lämpimien ajatusten saattelemina. Mitä luontoympäristössä tapahtui? Ehkä rauhoittumista, ehkä jonkun tärkeän ajatuksen saavuttamista, ehkä kunnioituksen herättämistä - ehkä ei mitään niistä. Mutta se toimi. Kannatti viedä opiskelijaryhmä luontoon ja olla heidän kanssa siellä koko päivä. Mitä luontoympäristössä yleensä mielipaikkaharjoituksen myötä tapahtuu, se riippuu yksilöstä, kyvystä ottaa vastaan hiljentyminen ja luonnon rauhoittava vaikutus, olla läsnä oman itsensä kanssa. Se riippuu elämäntilanteesta, mitä ajatuksia hiljentyessä virtaa ja miten niitä pystyy siinä kohdassa käsittelemään. 

Opetusharjoittelupäivien myötä huomasin, että luontoympäristö on itselleni luonteva ympäristö opettaa. Lisäksi ohjaaminen on vahvuuteni, olen sitä tehnyt yläasteikäisestä lähtien partiossa ja useita vuosia näyttötutkintomestarina työssä ammatillisesti.

Turvallisuus oli myös teema, jonka otin opetusharjoittelussani itselleni oppimiskohdaksi. Se oli todella hyödyllistä ajattelun kehittymistä ajatellen jatkossa opettajana toimimista.

Lähteet:

Salonen, Kirsi (2005): Mieli ja maisemat – eko- ja ympäristöpsykologinen näkökulma. Edita.

Salonen, Kirsi (2010): Mielen luonto. Eko- ja ympäristöpsykologinen näkökulma. Green Spot.

Vehviläinen, Sanna (2014): Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Gaudeamus.