Näyttöportfolio

Näyttöportfolion kasasin yli viikko sitten ja lähetin Raijalle kirjallisena. Huomenna olisi töissä sitten suullinen esitys työkavereille ja Raija tulee seuraamaan tätä myös. Otan nyt poimintoja tähän, mitä näyttöportfoliossa pohdin.

Minä - kehittyvä opettaja

Monta uutta asiaa opettamisesta ja opettajuudesta olen opettajaopintojen aikana oppinut. Opintojen edetessä aloin havaitsemaan asioita itsessäni opettajana. Tätä kautta havaitsin myös asioita, joita edellytän opiskelijoilta ja olen oppinut myös uusia ymmärtämistapoja erilaisiin opiskelijoihin. Opettajanopintojen erilaisten tehtävien ja opetusharjoittelutilanteiden myötä sain hyödyllistä harjoitusta opettajan työhön ja tämä kaikki on tullut todella tarpeeseen. En tapaa opiskelijoita joka päivä, opetan noin kerran kuussa ja tutkintosuoritustilanteisiin liittyen tapaan heitä joka viikko, joillakin viikoilla on useampiakin tapaamisia tai tutkintotilaisuuksia. Tutkintotilaisuuksiin liittyen työni opiskelijoiden kanssa on enemmän ohjaamista kuin opettamista.

Varsinkin opetusharjoittelun jälkeen oma oppiminen opettamisesta meni harppauksella eteenpäin. Tai oppiminen täysin tapahtuu varmasti vuosien varrella opettajan työtä tehdessä, mutta ainakin kykenin havaitsemaan joitakin asioita opetuksessani. Erityisen tärkeää oli tutor-opettajan Raijan ja kollegan Tarjan arviot opettamisestani. Heidän kommenttien myötä olen kiinnittänyt omaan opetukseeni eri tavalla huomiota kuin ennen. 

Opettajan ammatillisuus tuli Raijan ja Tarjan havaintojen myötä kehittämisen kohteekseni. En pysynyt tietyssä kohdassa tarpeeksi ammatillisella tasolla opetuksessani, vaan annoin opiskelijoiden negatiivisten kommenttien ohjata tilanteen kulkua. Olisin voinut palauttaa ammatillisella otteella asian takaisin sille kuuluvalle tasolle, mutten havainnut tilanteen saamaa sävyä, kun mielessä vain tykytti seuraava opetettava asia. Tämä on mielestäni hyvin olennainen huomio opettajan työssä. Opettajan täytyy puhua opiskelijoiden kanssa ”samaa kieltä”, mutta toisaalta kuitenkin säilyttää opetettavan asian suhteen ammatillinen ote. 

Toinen havainto on läsnäolon taito. Opettajan tulee olla vahvasti opiskelijoiden kanssa läsnä, sekä opetettavan asian että myös opiskelijoiden omien asioiden kanssa. Tästä taidosta puhutaan nyt kaikkialla, läsnäolo elämäntaitona, mindfulness, jota jokaisen tulisi harjoittaa omassa elämässä (Vehviläinen 2014).

Jos arvioin omaa opettajan kehittymistäni suhteessa toisessa ape-päivässä esitettyyn ammatillisen opettajan kasvun kehys –taulukkkoon, asettaisin itseni kehittyvän ja pätevän opettajan välimaastoon. Hyvin pitkälle kehitän omaa työyhteisöäni, hyödynnän työelämätuntemusta opetuksessani etenkin Green Care-koulutuksessani sekä kehitän yhteistyö- ja vuorovaikutustaitojani eteenpäin. Tekemistä on vielä oman ja ammattialan pedagogisen osaamisen kehittämisessä. Oma pedagoginen osaamisen kehittäminen on vasta käynnistynyt opettaja-opintojen myötä. Koska minulla ei ole ollut tietoa, mitä kaikkea opettajana kehittymiseen kuuluu, en ole osannut aiemmin ajatellakaan näin syvällisesti asioita omassa opettamisessa ja opettajan roolini kehittymisessä.

Opettajana kehittymiseen liittyy myös se, että minulla on monta opetettavaa alaa. Olen kouluttanut projektiosaamista ja Green Care-asioita, jotka minulle ovat kehittyneet aloiksi työhistoriani kautta. Lisäksi olen kouluttanut vanhenemiseen liittyviä asioita sosiaali- ja terveysalan koulutuksiin liittyen ja tämä osaaminen on hankittu yhteiskuntatieteiden maisterin koulutukseni myötä. Toisaalta on mahtavaa, että voin opettaa montaa asiaa, joista kaikista olen vielä lisäksi itse kiinnostunut. Usein olen kuullut palautteessa, että oma innostuneisuuteni varsinkin Green Care-asioita opettaessani kuultaa läpi ja näkyy innokkaassa ja positiivisessa tavassani opettaa.   

Koen myös, että ratkaisu- ja voimavarakeskeinen ajattelu tukee omaa ajatusmalliani opetuksessa. Etsin ratkaisuja dynaamisesti ja suhtaudun asioihin asioina, en ongelmina. Vapaavalintainen Voimavara- ja ratkaisulähtöisyys ammatillisen opettajan työssä-kurssi oli hyvä kokemus, sain paljon hyviä käytännön vinkkejä opetustyöhön. Tällä kurssilla ei tarvinnut kyseenalaistaa mitään, oli helppoa opiskella sellaista, jonka täysin itse on omaksunut omaan opetustyöhön.

Onko opettaminen sama asia kuin ohjaaminen?

Tätä tulen pohtimaan huomenna kollegoiden kanssa näyttöportfolioni esittelytilaisuudessa. Opettaminen ja ohjaaminen, molemmat alkavat o:lla, mutta eivät ole sama asia.

Olen ohjannut lapsi- ja nuorisoryhmiä yläasteelta lähtien partiossa. Olen harjaantunut ohjaaja, vaikkakin ammatillista ohjaamista olen tehnyt vasta 4,5 vuotta, jos ajattelee sitä aikaa minkä olen näyttötutkintomestarina toiminut. Vastuukouluttaja ja muut kouluttajat ovat työnsä tehneet opettamisessa ja minä astun kuvioon ohjaamisessa, kun opiskelija osoittaa osaamisensa tutkintosuorituksessa. Ohjaan opiskelijaa tutkintotilaisuuteen liittyvissä asioissa, arviointiaineiston ja asiakirjojen palauttamisessa tai muutoin asioissa, jotka liittyvät tutkinnon suorittamiseen.

Monissa oppilaitoksissa on erikseen oppilaanohjaaja, joka ohjaa ja neuvoo oppilaita eri asioissa, tavallisten kouluasioiden lisäksi esimerkiksi ammatinvalinnassa. Oppilaanohjaajalla voi olla omia oppitunteja oppilaiden kanssa, perusopetuksessa varsinkin. (Kasurinen et. al. 2011.) Minun työpaikassani ei oppilaanohjaajaa ole erikseen, vaan sitä työtä tekevät kouluttajat ja näyttötutkintomestarit. Näyttötutkintomestarin rooliin liittyen ohjaaminen on selkeää työtä. Opettajan roolin ja työn tekemisen kohdalla ohjaamisen erottaminen opettamisesta ei olekaan niin selkeää. Onko opettaminen aina myös ohjaamista? Tätä tulen pohtimaan työpaikallani kollegoiden kanssa näyttöportfolio-esitystilaisuudessa.

Opettajan velvollisuuksiin kuuluu opiskelijan ohjaaminen. Henkilökohtaistaminen on työpaikallani avainsana opiskelijoiden opintoihin liittyen, tutkinnosta riippumatta. ”Henkilökohtaistaminen tarkoittaa näyttötutkintojärjestelmässä tutkinnon suorittajan ja opiskelijan ohjaus-, opetus- ja tukitoimien asiakaslähtöistä suunnittelua ja toteuttamista.” (Helakorpi et. al. 2010, 46). Opiskelijan opintojen eteneminen, urakehitys ja varsinkin opiskelujen ongelmakohdat koskettavat hyvinkin läheisesti opettajan työtä. Mielestäni hyvä opettaja ohjaa opiskelijaa opetuksen myötä omiin oivalluksiin. Välttämättä opettaja ei kerro valmiita vastauksia, vaan antaa tilan opiskelijan itse huomata oikeat ratkaisut.

Luontoympäristö opetuksessa

Näen luontoympäristön soveltuvan erinomaisesti myös opetusympäristöksi, niin lasten kuin aikuistenkin parissa työskentelyssä. Ylipäätään ympäristön vaihto voi tehdä opiskelijaryhmälle hyvää, esimerkiksi ryhmän roolien muotouttamisessa tai vaikeissa tilanteissa. Ryhmä toimii todennäköisesti toisessa ympäristössä, kuin jokapäiväisessä luokkahuoneessa, toisella tavalla kuin yleensä. Joihinkin roolikonflikteihin voidaan saavuttaa ratkaisuja luontoympäristöön menemisen avulla. Luontoympäristö rauhoittaa opiskelijaa, jolla voi olla hankalaa istua paikoillaan valkoisten seinien ympäröimänä. 

Olen itse etenkin Green Care –asioita kouluttaessani käyttänyt luontoympäristöä oppimisympäristönä. Luontoympäristö on ollut helppo liittää opetukseen, koska Green Care nimenomaan korostaa luonnon yhdistämistä palveluihin, hyvinvoinnin tuottamiseen tai esimerkiksi opetukseen tai päivähoitoon liitettäväksi. Tässä yhteydessä olen opiskelijoiden kanssa miettinyt luontosuhdetta, millainen se meillä jokaisella on. Joku nauttii, kun pääsee patikoimaan sysimetsään, joku siitä kun istuu mökkilaiturilla tutun järven rannalla. Toiselle riittää luontokokemuksena se, kun saa upottaa kädet pelargoniapurkkiin ja jollekin riittävän luontoelämyksen tuo, kun saa roikkua kiipeilyköysissä kallion kielekkeellä.

Esittelen huomisessa tilaisuudessa paljon kuvia, joissa olen jo toiminut opetukseni kanssa luontoympäristössä. Se on minulle omin paikka ja sitä tulen jatkossakin käyttämään monenlaisessa kohdassa.

Opettaja on johtaja

Johtajuutta olen pohtinut aiemmin jo näissä blogikirjoituksissani. Lisäksi itselle oli pysäyttvä kokemus joutua kerran talvivaelluksella ankaraan myrskyyn. Tuo matka opetti minulla paljon johtamisesta. Opettajan voi mielestäni nähdä olevan johtaja, joka luotsaa opiskelijaryhmäänsä läpi lumituiskujen. 

Hyvä opettaja on hyvä johtaja. Opettajan tulee ottaa johtajan paikka opiskelijaryhmän kanssa. Hyvä opettaja toimii opiskelijaryhmän parhaaksi, ei simputa, vaan toimii yhdessä opiskelijoiden kanssa ja takaa ryhmän turvallisuuden. Opettaja ratkaisee tilanteet, usein nopeastikin, mutta kantaa vastuun tekemästään työstä. 

Olenko jo siellä?

Vaikka olen opettajaksi vasta kehittymässä, enkä hallitse vielä kaikkea, koen, että olen oppinut jo paljon. Olen hyvä ohjaaja, toiminut johtajana monessa paikassa ja olen parhaimmillani luontoympäristössä toimiessani. Näitä taitoja yhdistelemällä olen opettajuudessani jo aika pitkällä. Ammatillisuus opettajana kehittyy työtä tehdessä, mutta näiden opettajaopintojen myötä voin ammentaa jo monia oppeja työhöni. Tiedostan, että on erilaisia tapoja oppia ja että oppiminen on monitahoinen prosessi. Opettaminen ja ohjaaminen kulkevat käsi kädessä tukemalla oppimista ja itse oivaltamista. Opettajan tulee kehittää itseään, tiedostaa omat vahvuudet ja heikkoudet.

Elämä, yleensä ja opettajuudessa, on oikeastaan kiipeämistä ja toisen kiipeämisen varmistamista. Se on uusien solmujen opettelua ja laskeutumista turvallisesti takaisin alas maan kamaralle, kunnes löytyy taas uusi kallion kieleke, jota on ihan pakko päästä testaamaan.

Seikkailukasvatus

Valitsin yhdeksi valinnaiseksi kurssiksi seikkailukasvatuksen, joka järjestettiin Lapin ammattikorkeakoulussa. Opettaja olikin entuudestaan tuttu: Heikki Ojala!

Ensimmäisen päivän vietimme ammattikorkeakoululla, teimme pullakahvi-välineistön etsinnän gps-laitteiden avulla, tutustuimme seikkailukasvatuksen historiaan ja teoriaan sekä teimme pieniä harjoituksia köysillä. Mielenkiintoinen aspekti päivän aikana oli miettiä mille tasolle mikäkin kokemus, oli se sitten seikkailu-, retki- tai opetuskokemus, asettuu. Heikki esitteli meille henkiseen turvallisuuteen liittyen kokemuksen tasot, jotka olivat: 1) arkinen, 2) leikki, 3) seikkailu, 4) rajaseikkailu ja 5) epäseikkailu. Riippuu yksilöstä, miten asiat kokee ja millaisista kokemuksista pitää. Toiset haluaa pysytellä aina arkisella tasolla, ettei mikään suuresti elämässä mullista ja toiset hakee äärirajojaan ja haluavat kokeilla uskallustaan rajaseikkailun alueella.

Toisena seikkailukasvatuspäivänä menimme Hiidenkirnuille kiipeilemään. Olin aiemmin kiipeillyt vain sisäseinällä, joten oli tosi mukavaa kokeilla kiipeilyä luonnossa kallioilla. Hiidenkirnut oli hyvä paikkana, koska kalliot eivät olleet liian korkeat eikä maasto ollut liian vaativa. Aloitus tasamaalla köysien kanssa oli hyvä asia, siinä sai rauhassa kokeilla köysiä ja yrittää tajuta varmistuksen logiikkaa. Vaikka opinkin nopeasti, niin silti varmistuksia ja solmuja tulisi harjoitella monta kertaa, jotta se olisi itsellä varmaa.

Kallioilla liikuimme ryhmänä kiinni samassa köydessä ja etenimme ylöspäin. Tämä oli ajatuksia herättävä kokemus, sillä olen aina luonnossa liikkuessani tottunut kulkemaan yksin ja vapaasti. Nyt olinkin riippuvainen siitä minne muu ryhmä kulkee ja millä vauhdilla, oli pakko huomioida omassa kulkemisessa koko ryhmän lisäksi erityisesti edellä ja jäljessä tuleva. Tämän harjoituksen myötä saisi hyviä aasinsiltoja elämässä pärjäämiseen, ollaanko me ihmiset yksin kaikkivoipia yksilöitä vai ollaanko toisista riippuvaisia yhteisöllisiä ryhmän jäseniä? Päivän aikana puhuttiin jo siitä, että köydessä kulkeminen on todella hyvä ryhmäytymisen ja ryhmän kanssa toimimisen harjoitus. 

Päivän jännityskohdan tarjosi laskeutuminen kalliolta. Jännitti aika lailla siinä kalliolla nököttäessämme, kun odotimme kukin vuoroamme. Vaikka näin etukäteen alhaalta kallioseinän, mistä laskeudumme, niin silti se, että toiset katosivat kukin vuorollaan kallion kielekkeen taakse teki tilanteesta tosi jännittävän. Itse laskeutuminen oli mukavaa ja meni helposti. Tosi hyvä idea Heikillä se, että hän laskeutui jokaisen meidän rinnalla. Se teki olon turvalliseksi.

Ruokailun ja ryhmäreflektion jälkeen saimme vielä mahdollisuuden kiipeillä kalliolla. Meitä jäi Heikin kanssa kolme henkilöä kiipeilemään ja oli kivaa, kun tähän oli mahdollisuus. Kalliokiipeily oli haastavaa vaikkakin mukavaa. Kiipeilyn aikana sai mahtavan adrenaliinipiikin, sormiin sattui ja kaikki aistit olivat hereillä, hieno kokemus!

Opetusharjoittelu

Tein opetusharjoitteluni keväällä 2015 Ylivieskassa PSK-Aikuisopiston hoiva-avustajaopiskelijoiden ryhmässä. Tärkein oppiminen tapahtui itselläni luontopäivän aikana, josta sain palautteen tutoropettajaltani Raijalta sekä kollegaltani Tarjalta. Kävelimme opiskelijoiden kanssa tuolloin Ylivieskan laavulle ja vietimme päivän siellä. Opiskelijoilla oli välissä omia ohjaustuokioita, ne oli heillä tehtävänä ja osana arviointia. Lisäksi opetin tiettyjä ryhmäasioita, voimavara- ja Green Care –osioita.

Opettajan ammatillisuus tuli Raijan ja Tarjan havaintojen myötä kehittämisen kohteekseni. En pysynyt tietyssä kohdassa tarpeeksi ammatillisella tasolla opetuksessani, vaan annoin opiskelijoiden negatiivisten kommenttien ohjata tilanteen kulkua. Olisin voinut palauttaa ammatillisella otteella asian takaisin sille kuuluvalle tasolle, mutten havainnut tilanteen saamaa sävyä, kun mielessä vain tykytti seuraava opetettava asia. Tämä on mielestäni hyvin olennainen huomio opettajan työssä. Opettajan täytyy puhua opiskelijoiden kanssa ”samaa kieltä”, mutta toisaalta kuitenkin säilyttää opetettavan asian suhteen ammatillinen ote. Huomaan usein meneväni opiskelijoiden kanssa samalle tasolle olemalla heidän kanssa ikään kuin ”kaveri”, koska en halua olla sellainen katedeeri-puhujapönttö-norsunluutorni-tyyppi. Täysin en tällaiseen rooliin voi kuitenkaan heittäytyä, jotta ammatillisuus, opetettavan asian eteenpäin vienti ja tilanteiden hallinta säilyy. Voin olla mukava opettaja, mutta paino on kuitenkin opettaja-sanalla.

Tuon tilanteen toinen havainto on läsnäolon taito. Opettajan tulee olla vahvasti opiskelijoiden kanssa läsnä, sekä opetettavan asian että myös opiskelijoiden omien asioiden kanssa. Tästä taidosta puhutaan nyt kaikkialla, läsnäolo elämäntaitona, mindfulness, jota jokaisen tulisi harjoittaa omassa elämässä (Vehviläinen 2014). Jos olisin kuunnellut tuossa tilanteessa opiskelijoiden kommentit kunnolla ja ajatellut niiden olevan negatiivisia, olisin voinut huomata tilanteen asialliselle tasolle palauttamisen tarpeen. Mutta koska mietin jo seuraavaa opetettavaa asiaa enkä kuunnellut kunnolla, tilanne jäi lillumaan negatiivisten kommenttien varaan ja hyvä opetukseni jäi sen jalkoihin.

Päivän loppupuolella ohjasin opiskelijoille Kirsi Salosen luoman mielipaikka-harjoituksen (Salonen 2005, 2010), jonka olen itsekin tehnyt monta kertaa monenlaisissa luontoympäristöissä. Harjoituksessa etsitään yksin, puhumatta kenellekään, itseä miellyttävä paikka, jonne asetutaan hyväksi toviksi seisomaan tai istumaan. Annetaan mielen rauhoittua, ajatusten virrata, tulla ja mennä. Voi aistia luonnon, kuulla äänet, haistaa tuoksut, tuntea kylmän tai lämpimän iholla, nähdä puiden, pensaiden ja veden värit sekä tärkeimpänä kaikista: voi aistia, miltä itsestä sillä hetkellä tuntuu.

Harjoituksen toinen vaihe aloitetaan ensin kokoontumalla yhteen, jonka jälkeen otetaan pari itselle ja pari viedään ”kylään” omaan mielipaikkaan. Mielipaikasta saa kertoa sen verran kuin haluaa toiselle, molempien paikassa käydään. Tämän jälkeen kokoonnutaan taas yhteen ja jaetaan kokemuksia sen mukaan, miten paljon ryhmä niitä haluaa jakaa yhteisesti.

Tällä harjoituksella oli ryhmään ihmeellinen vaikutus. Kovaäänisimmästä opiskelijasta tuli hiljaisin ja hiljaisimmat opiskelijat saivat äänensä kuuluviin. Tämä ilmentyi loppukeskustelun aikana, jonka jälkeen tuntui hyvältä lähteä kotiin lämpimien ajatusten saattelemina. Mitä luontoympäristössä tapahtui? Ehkä rauhoittumista, ehkä jonkun tärkeän ajatuksen saavuttamista, ehkä kunnioituksen herättämistä - ehkä ei mitään niistä. Mutta se toimi. Kannatti viedä opiskelijaryhmä luontoon ja olla heidän kanssa siellä koko päivä. Mitä luontoympäristössä yleensä mielipaikkaharjoituksen myötä tapahtuu, se riippuu yksilöstä, kyvystä ottaa vastaan hiljentyminen ja luonnon rauhoittava vaikutus, olla läsnä oman itsensä kanssa. Se riippuu elämäntilanteesta, mitä ajatuksia hiljentyessä virtaa ja miten niitä pystyy siinä kohdassa käsittelemään. 

Opetusharjoittelupäivien myötä huomasin, että luontoympäristö on itselleni luonteva ympäristö opettaa. Lisäksi ohjaaminen on vahvuuteni, olen sitä tehnyt yläasteikäisestä lähtien partiossa ja useita vuosia näyttötutkintomestarina työssä ammatillisesti.

Turvallisuus oli myös teema, jonka otin opetusharjoittelussani itselleni oppimiskohdaksi. Se oli todella hyödyllistä ajattelun kehittymistä ajatellen jatkossa opettajana toimimista.

Lähteet:

Salonen, Kirsi (2005): Mieli ja maisemat – eko- ja ympäristöpsykologinen näkökulma. Edita.

Salonen, Kirsi (2010): Mielen luonto. Eko- ja ympäristöpsykologinen näkökulma. Green Spot.

Vehviläinen, Sanna (2014): Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Gaudeamus.

Voimavara- ja ratkaisulähtöisyys ammatillisen opettajan työssä

Valitsin yhdeksi valinnaiseksi kurssiksi Voimavara- ja ratkaisulähtöisyys ammatillisen opettajan työssä, jonka vetivät Pirkko Kepanen ja Marja Koukkari maalis-huhtikuussa 2015.

Tutustuimme lähipäivien aikana voimavara- ja ratkaisulähtöiseen ajattelumalliin teorian ja käytännön esimerkkien kautta.

Ennakkotehtävässäni kiteytin hyvin tämän lähestymistavan:

Ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneessa lähestymistavassa asioihin etsitään ratkaisuja, jotta tavoitteet ja päämäärät tavoitettaisiin. Painopiste on tavoitteissa ja keinoissa, joiden avulla tavoitteet saavutetaan. (Furman ja Ahola, 2007.) Lisäksi keskitytään ihmisen voimavaroihin, jotka ovat ihmisessä itsessään. Myös ratkaisut asioihin ovat meissä itsessämme ja esimerkiksi terapeutin tehtävä on saada meidät itsemme huomaamaan nuo ratkaisut. Hyvä opettaja toimii myös näin.  Uudelleen määrittelyssä (reframing) terapeutti tai opettaja antaa uusia näkökulmia asiakkaalle tai opiskelijalle ja täten auttaa häntä pääsemään eteenpäin. Opiskelijan edistyminen on tärkeää ja lähestymistavasta voisikin käyttää ”edistyskeskeinen” (Furman & Ahola, 2007).

Pidän tämän kaltaisesta ajattelusta ylipäätään elämässä. Etsitään ratkaisuja elämään ongelmiin aktiivisesti ja suhtaudutaan tulevaisuuteen positiivisesti.

Lähipäivien aikana teimme monta hyvää harjoitusta, jotka itse asiassa otin käyttöön opetusharjoittelussani. Esimerkiksi köysitehtävä ja voimakukka olivat tällaisia.

Opiskelijoiden tekemä voimakukka

Lähipäivien aikana teimme myös opetustuokion pienellä ryhmällä toisille opiskelijoille. Minun, Jaakon ja Esan ryhmätehtävän otsikko oli ”Suksi luistaa ilolla”. Teoriataustoituksena meillä oli Reteaming-menetelmä, joka on Ben Furmanin ja Tapani Aholan kehittämä opetusmalli. Siinä edetään 12 askeleen avulla kohti suurempaa päämäärää. Havainnollistimme tätä suksen voitelu-esimerkillä. Jokainen meistä haaveilee hyvästä fyysisestä kunnosta, johon hiihtäminen on hyvä keino talvisin. Usein hiihtäminen tökkää kuitenkin siihen ettei osata voidella suksia kunnolla. Täten yksi askel (suksen voitelun opettelu) vie kohti suurempaa päämäärää eli hyvää fyysistä kuntoa.

Opiskelijakaverit suksen voitelutehtävän parissa

Lähde: Furman, B. & Ahola, T. 2007. Onnistuminen on joukkuelaji. Reteaming-valmentajan käsikirja. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti

APE -teemojen 11-15 pohdintatehtävä

Oman teemaryhmän toiminta, opetuksen suunnittelu ja toteutus

Meidän erityiskasvatus-teemaryhmä toimi hyvin ryhmänä. Ryhmä koostui erilaisista henkilöistä, Tiinan kanssa kuuluttiin aiemmin samaan pienryhmään ja oltiin siten tuttuja entuudestaan, Heidi tuli uutena meidän ape-ryhmään loppuopintojen ajaksi, Maria ja Simo olivat jossain määrin tuttuja minulle. Ryhmässä toimiminen oli itselleni helppoa, minulle on luontaista johtajan roolin ottaminen, nyt yritin sitä välttää. Se onnistui jossain määrin, mutta loppujen lopuksi kuitenkin kokosin ryhmämme esityksen ja olin pitkälle päättämässä opetuksen kulusta. En osaa vain peesailla asiassa, josta innostun ja kiinnostun kovasti.

Meidän erityiskasvatusryhmän esityksessä oli polku-teema, jokainen opiskelija kulkee omaa ainutlaatuista polkuaan opintojen monimuotoisessa maastossa.

Opetuksen suunnittelu meni hyvin kokonaisuutena. Jokaisella teemaryhmämme jäsenellä oli näkemystä mitä kaikkea otamme opetustuokioon mukaan, mutta yhdessä päätimme asioista ja karsimme mielestämme liiat rönsyt pois. Opetuksen aika oli niukka siihen nähden, että ryhmässä oli viisi jäsentä ja jokaisen tuli päästä puhumaan tasapuolisesti. Lisäksi halusimme ottaa osallistavia menetelmiä mukaan opetukseen, joten sillekin tuli jättää riittävästi aikaa. Aikatauluttaminen olikin varmasti haastavin osio opetuksemme suunnittelussa. Sitä pohdimme yhdessä ja mielestämme onnistuimme siinä.

Opetuksen toteutus meni pitkälle suunnitellun mukaisesti. Ehkä luento-osuuden aikana ei olisi tarvinnut pitää niin kiirettä, kuten pidimme. Toisaalta saimme kaiken asian sanottua, mutta rytmitys olisi voinut olla hitaampi. Learning cafe-osuus eteni verkkaisemmin kuin draaman osuus, se oli ehkä yllätys, kun oletimme, että draamaan menee hurjasti aikaa. Täten pystyimme ottamaan draaman purkuun aikaa ennen kuin vaihdon Learning Cafe:n kanssa tehtiin. Se oli hyvä, koska yhteisessä loppukeskustelussa ei ollut niin paljon mahdollisuutta yksityiskohtaiseen pohtimiseen.

Oli todella opettavaista toteuttaa opetus ryhmänä. Olen kouluttanut tähän mennessä yleensä yksin, jolloin voi jossain määrin sooloilla tunnilla sen mukaan, miten oma asia etenee ryhmän kanssa. Nyt, kun tuli ottaa koko opettajaryhmä huomioon tasapuolisesti, tuli suunnitteluun kiinnittää erityisesti huomiota. Oli opettavaista keskustella suunnitteluvaiheessa ryhmässä, tällöin kuuli toisten ideoita opetuksen kulusta ja aiheesta. Varsinkin kun erityiskasvatus aiheena oli minulle uusi, opin erittäin paljon ryhmämme muilta jäseniltä, joilla oli tästä jo kokemusta työn kautta. Mielenkiintoista oli myös kirjallisuuden myötä perehtyä erityiskasvatuksen määrittelyyn ja kehittymiseen.

Muiden teemaryhmien ydinkysymysten toteutuminen omalla alalla

Yrittäjyyskasvatus

Kun omaa teemaryhmää tuli etukäteen valita, oli yrittäjyys ensisijainen valintani. Ryhmä tuli ennätysajassa täyteen, joten päädyin sitten erityiskasvatusryhmään. Yrittäjyys olisi ollut minulle tuttu aihe työn puolesta, kun suurin hanke nyt viime vuosina, jota olen vetänyt, on ollut aiheeltaan Green Care-yrittäjyys. Olen toiminut eri alojen yrittäjien kanssa, yhdistävänä tekijänä on ollut kiinnostus luontoon ja luonnon hyödyntäminen yrityksen toiminnassa. Hanketyö ei ole ollut varsinaisesti opetusta, mutta olen pitänyt monenlaisia tilaisuuksia, teemapäiviä ja työpajoja, joissa olen aiheesta puhunut, ns. kouluttanut erilaisille ryhmille.

Ryhmämme kehitteli ”avaruus-Mersun” ryhmätyön tuloksena. Se edustaa innovatiivista, uudenlaista ja tulevaisuuteen suuntaavaa ajattelua. Logo on kehitelty Mersun logosta, maan, meren ja ilman elementteihin lisäyksenä neljäs sakara: avaruus. 

Yrittäjyys on mielenkiintoinen kenttä, kaikkine mahdollisuuksineen ja haasteineen. Mielestäni yrittäjyyskasvatusta saisi olla oppiaineena jo peruskouluissa, jotta lapsille syntyisi yrittäjämäistä ajattelua. Sisäisen yrittäjyyden kehittyminen olisi kaikille hyvä asia, koska sitä tarvitaan muutenkin työelämässä, vaikka ei yrittäjänä toimisikaan.

Tästä yrittäjämäisestä ajattelusta on hyvä esimerkki oman tyttöni toiminnassa. Hän piti luokkakaverinsa kanssa pientä kioskia koulukavereilleen eräänä kevään päivänä kotimme pihalla. Tuosta kertyneestä pienestä voitosta he saivat rahaa, jolla ostaa ainekset kahvilan myytäviin leivonnaisiin. Tämä kahvila pystytettiin autotalliimme valtakunnallisena Ravintolapäivänä syksyllä. Voittotavoitteena oli päästä elokuviin. Laskimme kahvilan tuoton yhdessä tyttöjen kanssa, poistimme menot mitä esimerkiksi minulla oli mennyt, kun leivoin kaverina tytöille. Tuotto oli joka tapauksessa huima, niillä rahoilla on tarkoitus jälleen pystyttää kahvila jonkun Ravintolapäivän yhteyteen. Ja elokuvissakin noilla rahoilla on tytöt käyneet jo kaksi kertaa, loput on tallessa.

Työelämälähtöisyys

Työelämälähtöisyys toteutuu hyvin omassa työpaikassani ja eritoten edellä kuvaamassani hankkeessa. Toki työelämäyhteistyön kehittäminen on koko ajan puheen alla koulutusorganisaatiossamme. Mielenkiintoinen palaveri pidettiin asian tiimoilta pari kuukautta sitten luonto- ja ympäristöalan vastuukouluttajamme ansiosta. Hän kutsui eri organisaatioiden ja yritysten edustajia koolle, jolloin pohdimme saman pöydän ääressä luonto- ja ympäristöalan koulutuksen kehittämistä vastaamaan enemmän työelämän todellisia mahdollisuuksia ja haasteita. Kun pöydän ääressä istui Maaseudun sivistysliiton, Rokua Geoparkin, Metsähallituksen sekä husky-safariyrityksen kuin myös sieniyrityksen edustajat, niin innokasta keskustelua syntyi ja kehittämisajatuksia sinkoili ilmassa laidasta laitaan. Toivon, että tämä alkanut innokas keskustelu saadaan pysymään jollain muotoa koko koulutuksen ajan.

Työelämäyhteistyötä tulisi tehdä kaikissa koulutuksissa koko ajan. Liian paljon kuulee monelta alalta, että koulutus ei vastaa todellisiin työelämän haasteisiin ja että koulun penkillä ei opita niitä asioita, joita työelämässä tarvittaisiin. Usein olen miettinyt yliopistokoulutuksen vastaavuutta työelämään. Moni asia on itsellä tullut opittua vasta työelämässä, vaikka korkeakoulutettu olenkin. Yliopistoissa asia käsitellään todella teoriapainotteisesti ja käytännön asiat jäävät käsittelemättä. Nyt kun olen toiminut aikuiskoulutuskentässä viisi vuotta, niin ehkä ammattikorkeakoulun opetus on lähimpänä tällä hetkellä omaa ajattelumaailmaa siitä, kuinka käytännön asiat yhdistetään sujuvasti teoriaopetukseen.

Kestävä kehitys

Kestävä kehitys kuuluu pitkälle omaan arvomaailmaani, vaikka toisinaan koen huonoa omaatuntoa, kun en sitä täysin pysty toteuttamaan. Green Care-menetelmiin kestävä kehitys on aika pitkälle sisään kirjoitettua ja ekologisia arvoja pohditaan monessa yhteydessä. Itse olen kiinnostunut työelämässä kehittämään sosiaalista kestävää kehitystä eteenpäin. Green Care-menetelmillä voidaan edistää eriarvoisuuden poistamista ja erityisryhmien huomioimista, erityisesti kuntoutuspuolella Green Care-menetelmillä ollaan saavutettu hyviä tuloksia saattamalla eriarvoisessa asemassa olevia ihmisiä osallistavin keinoin muun yhteiskunnan piiriin. Tässä työssä luonto toimii usein keinona tähän pääsemisessä tai se voi olla toimintaympäristö kuntoutuksessa.

Kansainvälisyys ja monikulttuurisuus

Työpaikallani kansainvälisyys ja monikulttuurisuus näkyy joka päivä, koska meillä järjestetään paljon maahanmuuttaja-koulutusta. Onkin ollut mielenkiintoista, kun olen maahanmuuttajaryhmille kouluttanut Green Care-asioita.  Välttämättä kaikilla opiskelijoilla ei ole riittävää kielitaitoa, jotta Green Care-asioista voisi kaikessa syvyydessään puhua. Tällöin on pitänyt asioita hyvin pitkälle yksinkertaistaa ja selittää monin eri tavoin, muun muassa pantomiimi-taitoni ovat joskus olleet koetuksella.

Kansainvälisyys-teemaryhmän opetustuokiossa tuotiin mielestäni hyvin esiin, millaista on kun kieltä ei ymmärrä. Ulkomailla matkustaessa ei haittaa, vaikket ymmärrä kaikkea ympärillä puhuttua. Mutta silloin kun istutaan luokassa ja tarkoituksena on oppia asioita, on todella häiritsevää, jos suurin osa asioista hurahtaa ohi, kun niitä ei ymmärrä huonon kielitaidon takia. Tämä kokemus auttoi ymmärtämään luokassa istuvia maahanmuuttajia, millaista heillä on, jos he eivät hallitse opettajan puhumaa suomen kieltä. 

Paljon on tullut luettua opintojen aikana ja opittua uutta mielenkiintoista asiaa! Nämä ape-opinnot ovat kyllä mahtava juttu!

Oppimisprosessipohdinta 1-9 päivistä

1-9 TEEMOJEN OPPIMISPROSESSIPOHDINTA

AMMATILLISEN OPETTAJAN OSAAMINEN

1 REFLEKTIO

Työskentelen tällä hetkellä aikuiskoulutuksen parissa ja erityisesti näyttötutkintojen maailmaan sukeltaminen on ollut kiehtovaa. Olen näyttötutkintomestarina joutunut pohtimaan opiskelijoiden osaamista tutkinnon suorittamisen kannalta ja kiehtovaa juuri onkin se, että tutkintosuorituksiin vaadittava osaaminen ei välttämättä tulekaan ainoastaan koulun penkillä istumalla. Osaaminen on hyvin laaja-alainen kenttä, jonne kuuluu koulussa opittu, aiempi työhistoria, harrastukset ja melkein koko elämä. Tutkintoihin kuuluvan osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen on oppimisen ja ihmisen tarkastelua kokonaisuutena. Oppiminen ei tapahdu jossain vakuumissa, irrallaan kaikesta muusta elämästä, vaan on osa sitä. Se on kietoutuneena kaikkeen aiemmin opittuun, kerroksittain kaiken koetun ja merkitysten antamisen kanssa.

Omien tietojen ja uskomusten perusteiden arviointia sekä merkitysten uudelleen tulkintaa kutsutaan reflektioksi. Yksilöt selvittelevät aiempia kokemuksiaan tavoitellessaan uudenlaista älyllistä ymmärrystä ja arviointia. Suuri osa oppimastamme edellyttää uusien tulkintojen tekemistä, sopeutumista ja ongelmien ratkaisemista. Kriittinen reflektio-termi tuo esiin asioiden tarkastelun kriittisen elementin; kyseenalaistetaan aikaisemman oppimisen ennakko-oletusten pätevyys. (Mezirow 1998, 21-23; Ruohotie 2002, 137-139.)

Muita reflektion tasoja ovat analyyttinen ja arvioiva reflektio. Analyyttisessä reflektiossa kokemusta jäsennetään ja tekninen tieto lisääntyy, arvioivassa reflektiossa pohditaan kokemuksen ja uusien ideoiden merkitystä, tieto uusintaa käytännön toimintaamme. Kriittisen reflektion tasolla tietoa ja sen merkitystä peilataan omiin perusperiaatteisiin. ”Miten kokemus vastaa omia arvojani, ovatko ne samanlaiset ympäristön arvojen kanssa vai ristiriidassa?”, kysytään kriittisen reflektion tasolle päästäessä. (OAMK luentomateriaali 10.6.2014.)

Näyttötutkinnoissa yhdistyy koko reflektion perusperiaate; tieteellinen tieto ja henkilökohtaiset kokemukset yhdistetään. Tiedon merkitysten kriittisen tarkastelun pohjalta syntyy ammatillinen kasvu. Mezirow (1998, 21-23) yhdistää kriittisen reflektion vahvasti aikuisopiskeluun. Lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuva oppiminen sisältää enemmän analyyttistä ja arvioivaa reflektiota, kun taas aikuisiällä arvioidaan uutta tietoa suhteessa aiemmin opittuun ja elämän myötä karttuneisiin kokemuksiin.

Luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa suorittavat opiskelijat yhdistävät usein koulutuksessa oppimaansa kuin myös aiemmin esim. harrastuksissa opittuja taitoja. Kuvassa: ensiaputilanne tutkintotilaisuudessa.

2 UUDISTAVA OPPIMINEN

Mezirow (1998, 17) pohjaa reflektion tarkastelun uudistavan oppimisen prosessiin liittyen: ”Merkityksen antaminen tarkoittaa kokemuksen ymmärtämistä: tietynlaisen tulkinnan laatimista siitä. Kun sitten myöhemmin käytämme tätä tulkintaa päätöksentekomme tai toimintamme ohjenuorana, merkityksen antaminen muuttuu oppimiseksi.” Ja jatkaa: ”Oppiminen voidaan määritellä prosessiksi, jossa tietyn kokemuksen merkitys tulkitaan uudelleen tai tulkintaa tarkistetaan siten, että syntynyt uusi tulkinta ohjaa myöhempää ymmärtämistä, arvottamista ja toimintaa.”

Aikuisopiskelun voi nähdä olevan uudistavaa oppimista parhaimmillaan. Aikuiskoulutus ja kouluttautuminen vanhemmalla iällä, elinikäinen oppiminen, on yleistynyt hurjasti yhteiskunnan muuttumisen ja työelämän vaatimusten kasvamisen myötä. On pysyttävä ”ajan hermolla”, uudistuttava ja muututtava ympäristön muutosten mukana.

Nyky-yhteiskunnan kansalaisen on osattava taitavan ajattelun taitoja. Tieto on koottava pirstaleista, eri lähteistä: opettajalta, vanhemmilta, kavereilta, kirjoista, lehdistä, netistä ja sosiaalisesta mediasta. On opittava oppimaan eli kehityttävä oppimisen taidoissa. Oppijan on osattava löytää ydinilmiöt opittavasta aihealueesta. (Rauste von Wright, von Wright ja Soini; 2003, 134-135.)

Ei useinkaan enää riitä, että se yksi ammatti johon on aikoinaan kouluttautunut, olisi eläkeikään asti ainoa ammatti, vaan työura on useimmilla pätkittäistä, erilaisista työtehtävistä koostuva. Minä, joka olen 70-luvulla syntynyt, olen tottunut työelämän pätkittäisyyteen, enkä osaa kuvitellakaan samanlaista uraa kuin äidilläni. Hän on 40-luvulla syntynyt ja ennen eläkkeelle jääntiään, ehti olla 40 vuotta samassa työpaikassa töissä. Äitini on usein todennutkin, että nykyään työelämä vaatii paljon enemmän kuin hänen työssäoloaikanaan. Ura ei nyky-yhteiskunnassa ole enää lineaarinen iän mukana kulkeva jatkumo, vaan syklinen ja useista urapoluista koostuva, jossa työtehtävät ja tilanteet vaihtuvat ja vaativat ajoittaista uudistumista (Ruohotie 2002, 206-207). 

Nyky-yhteiskunnan uratiet ovat usein viitoitettuja moneen suuntaan ja työurareitit ovat monen mittaisia, välillä lyhyempiä, välillä pidempiä.

Rauste von Wright, von Wright ja Soini (2003, 77-78) ovat listanneet aikuisiän opiskelun tarkastelussaan neljä keskeistä asiaa liittyen Knowlesin andragogiikkaan (”andros”= aikuisen miehen). Tämä listaus kuvaa mielestäni osuvasti aikuisopiskelijaa:

       - Ihmisen kypsyessä heidän minäkäsityksensä muuttuvat riippuvuudesta kohti itsenäisyyttä ja lisääntyvää itseohjautuvuutta. 

      - Aikuisille karttuu elämän aikana yhä monipuolisempi, yksilökohtainen elämänkokemusten varasto, joka toimii samalla runsaana oppimisen resurssina.

      - Aikuisten oppimisvalmiudet kytkeytyvät enenevässä määrin niihin kehitystehtäviin, jotka liittyvät heidän yhteiskunnallisiin rooleihinsa ja ikäänsä.

     - Aikuiset pitävät mielekkäänä oppimista, jolla on välitöntä sovellusarvoa; samalla oppiminen suuntautuu yhä selvemmin ongelmien ratkaisemiseen.

Nämä piirteet kuvaavat niin aikuisopiskelijoita, joita olen opettanut kuin myös ammatillisia pedagogisia opintoja käyviä henkilöitä, kuten minua. Olen opinnoissani itseohjautuva ja sitä melko pitkälle odotetaankin meiltä opiskelijoilta. Huomaan, että peilaan monia kokemuksiani opettajana ja oppijana pohtiessani eri teorioita oppimisesta ja opettamisesta. Olen toiminut eri projekteissa kehittämistehtävissä pitkään ja nyt haluan suunnata urani enemmän kouluttajan töihin. Koen, että ammatillisista opinnoista on valtavasti hyötyä urallani ja moni asia ”kolahtaa” juuri nyt, koska voin niitä soveltaa työssäni. Joitakin ape-opinnoissa opittuja menetelmiä olen ottanut jo käyttööni. 

3 AMMATILLISEN OPETTAJAN KASVU

Opiskelen ammatillisia pedagogisia opintoja Oulun ammattikorkeakoulussa. Tarkoituksena on, että saisin opintojen myötä valmiudet toimia omalla alallani opettajana. Ammatillisiin pedagogisiin opintoihin liittyykin mielenkiintoinen asetelma, että opetamme kukin omalla alallamme, mutta yhdistävänä tekijänä on opetella opettajuutta ja yhteisissä opinnoissa pohtia opettajuuden eri näkökulmia ja opettajana kehittymistä. Opintoryhmämme opiskelijoiden alat vaihtelevat hyvin suuresti, mutta meitä yhdistää opettajaopinnot, joita jokainen miettii oman alan näkökulmasta.

Ammatillisella opettajalla on omasta työelämästä tulevat osaamisvaatimukset, tiedot, taidot ja asenteet, joita alalla ja ammatissa vaaditaan. Alalla on tietty ammatillinen toimintaympäristö, jossa toimitaan. Kun kouluttaudutaan alalle, käydään läpi oppimisprosessi, jolloin saavutetaan tarvittavat tiedot ja taidot. (OAMK luentomateriaali 9.6.2014.) Kun omaa alaa ryhdytään opettamaan, täytyy hallita oman alan lisäksi opettajuuden tiedot ja taidot, johon liittyy oma oppimisprosessinsa.

Ammatillinen opettajuus on ammattipedagogiikkaa, joka pitää sisällään koulutustavoitteet, sisällöt, menetelmät ja materiaalit. Ongelmanratkaisutaito on keskeinen taito, jota vaaditaan ammatilliselta osaajalta. Opettaja hallitsee opetussuunnitelmasisällöt, tavoitteet liittyen ammattialaan, oppilaitokseen ja opiskelijan ammatilliseen kehittymiseen. Hän käyttää erilaisia opetusmenetelmiä ja –materiaaleja. (OAMK Luentomateriaali 9.6.2014.)

Kuvassa: paljon osaava, pitkään alalla toiminut vastuukouluttaja keskustelee opiskelijan kanssa

Opettajan tieto ei ole ainoastaan teoreettista tietoa. Siihen kuuluu myös kokemuksen kautta karttunutta tietoa, käytännöllistä tietoa, hiljaista tietoa, elämäkerrallista tietoa, itsesäätelytietoa ja kollektiivista tietoa. (OAMK luentomateriaali 10.6.2014.)

Ammatillisen opettajan kehittyminen etenee noviisista kehittyväksi ja edelleen päteväksi opettajaksi (OAMK luentomateriaali 10.6.2014). On hyvä, että itselläni on jo hieman kokemusta opettamisesta, jotta kosketuspintaa opettajuuden käytäntöön on opintojen myötä kehittyvän tiedon kasvaessa. Mutta toisaalta en ole vielä onneksi urautunut tiettyyn opettajuuden malliin, koska en ole vielä toiminut pitkään opettajana. Toisaalta toivon etten ikinä uraudukaan yhteen opettajuuden muottiin, vaan pystyisin uudistumaan opettajana. Nyky-yhteiskunnan hurja edistymisvauhti vaatii opettajalta paljon, niin tiedon hankkimisen ja oppimisen kannalta kuin myös opettajana kehittymiseltä ehkäpä vielä enemmän.

Opettajan uran kehittymistä voi seurata sen mukaisesti, miten opettaja työtään tekee. Kehittyminen tapahtuu sykleissä, joiden alkupäässä on vain asian opettaminen. Syklit etenevät siten, että opettajalle kehittyy huoli oppilaan oppimisesta ja edetessään pidemmälle hänestä tulee parhaimmillaan kehittävä ja kehittyvä opettaja. (OAMK Luentomateriaali 10.6.2014.) Lisäksi opettajan uran etenemisen voi nähdä olevan yksilöllinen prosessi, jonka onnistumiseksi seuraavat seikat tulisi pitää mielessä:

-          - kehitä selkeä identiteetti

-          - pidä yllä työllistymiskykyä

-          - sitoudu elinikäiseen oppimiseen

-          - rakenna tietoisesti imagoa tai mainetta

-          - pidä yllä teknisiä taitoja

-          - hanki työkokemusta tiimeissä ja yhteistyöprojekteissa (Ruohotie 2002, 211-212).

Olin mielenkiintoisessa seminaarissa 3.10.2014 Oulussa Pohdon tiloissa. Aiheena oli ”Työhyvinvointi muuttuvassa oppilaitoksessa” ja läsnä oli eri oppilaitosten edustajia. Keskustelimme laajalti opettajuuden muutoksesta ja mitä meiltä opettajilta nykypäivänä vaaditaan. Tuli esiin, että nykypäivän opettajalta vaaditaan hyvin moninaista roolia, opettajan tulee olla opettajan työn lisäksi sosiaalityöntekijä, kuraattori, psykologi, jopa isä tai äiti opiskelijalle. Opettajan työ ei ole ainoastaan enää tiedon kaatamista opiskelijan päähän vaan opettajan tulee ymmärtää opiskelijan elämäntilannetta ja parhaimmillaan auttaa häntä elämän ongelmista eteenpäin. Tilaisuudessa kysyttiinkin osuvasti, tulisiko ottaa askel taaksepäin ja palata opettajan perinteiseen rooliin tiedon antajaksi? Auttaisiko se opettajan roolia, laskisiko se ammatin vaativuutta sopivalle tasolle? Ehkä siihen ei ole mahdollista palata, koska opiskelija nähdään kokonaisvaltaisena yksilönä ja tiedonkäsittelijänä, kuten luvussa 1.1 kirjoitin. Ehkä opettajana kehittymiseen liittyy myös terveiden rajojen asettaminen. On osattava pyytää apua asioihin, joihin oma ammattitaito ei riitä, esimerkiksi oppilaanohjaajalta tai koulukuraattorilta.

Millainen sitten on hyvä ammatillinen opettaja? Haluaisin kehittyä opettajaksi, joka osaa huomioida erilaiset oppilaat ja erilaiset tavat oppia. Jotta osaisin huomioida oppilaat yksilöinä, ei vain luokkahuoneryhmän jäseninä, tulee minun osata olla läsnä ja opettamisen lisäksi omata taito kuunnella. Olen innostuva persoona, ja siinä onkin haastetta, jos opiskelijat eivät opetuksestani innostukaan. Miten saan mukaan passiiviset, erilaiset ja ehkä minun opetukseni kyseenalaistavat opiskelijat?

Kupias (2007, 12) on ALASIN-mallissaan kuvannut osuvasti hyvän kouluttajan piirteitä. ALASIN-sanan kirjaimet koostuvat hyvän opettajan piirteistä: asiantuntemus, läsnäolo, arvostus, samaistuminen, innostus ja nöyryys. Asiantuntemus kehittyy, kun tietää ja hallitsee opetettavan asian. Tässä tulee muistaa, että kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan hallita. Kouluttajan tai opettajan asiantuntemus voi näkyä myös kykynä ohjata opiskelija oikean tiedon itsenäiseen etsimiseen. Arvostus omaa itseäni kohtaan voisi kehittyä, ei vain opettajan työssä vaan muunkin elämän suhteen. Toisten ihmisten arvostus on minulle luontaista, mutta oman itseni arvostus jää joskus sen jalkoihin. Liitän arvostamiseen myös samaistumisen. Opiskelijat haluavat samaistua sellaiseen opettajaan, jota he arvostavat. Samaistuminen näkyy myös opettajan kykynä puhua samaa kieltä opiskelijoiden kanssa (Kupias 2007, 15). Tässä on syytä kuitenkin mielestäni pitää raja, että opettaja on kuitenkin piirun verran opiskelijoita edellä tietotaitonsa avuin, jotta hänen auktoriteetti säilyy.

 

Tämä osaamisen pohtiminen on kuin syväluotaus myös itseeni, millainen olen persoonana, mitä osaan, mitä en, miten haluaisin kehittyä elämän aikana.

Nöyryys on asia, jota olen paljon pohtinut työelämäni varrella. Joiltakin tietämiltäni opettajilta nöyryys puuttuu ja se voi mielestäni olla haitaksi opetuksessa. Nöyryys ei tarkoita alhaista nöyristelyä, kyykkimistä opettajan pöydän takana, vaan kykyä nähdä itsensä ja opetettava asia suhteessa opiskelijoihin. Opettaja ei ole opetustilanteessa itseään tai asiaansa, vaan opiskelijoita varten (Kupias 2007, 16). Olen itse hankemaailmassa oppinut käytännön työn kautta, että sielläkin toimitaan kohderyhmän mukaisesti. En tee hanketyötä itseäni tai hanketta varten, vaan edistääkseni kohderyhmän elämää tavoitteiden suuntaan. Opettaminen ei ole ainoastaan uusien asioiden opettamista, vaan hyvältä opettajalta löytyy tilannetajua, myötäelämisen kykyä ja tunneälyä (ks. Goleman 2000).

4 AMMATILLINEN OPETTAJA RYHMÄSSÄ

Lapsena ja nuorena partio kuului elämääni tiiviisti ja tuona aikana muodostui yksi parhaista ryhmäkokemuksistani. Liekit-vartiomme koostui meistä yläkouluikäisistä johtajista, minusta ja ystävästäni Riikasta sekä kuudesta vartiolaisesta. Me vartionjohtajat olimme erittäin motivoituneita johtamaan pientä ryhmäämme, valmistelimme vartioillat huolella, samoin retket ja osallistuimme myös muuhun lippukuntamme toimintaan ahkerasti. Vartiolaisemme olivat alakouluikäisiä tyttöjä, joista kaksi lähti alussa matkaa pois ryhmästämme ja yksi tuli heidän tilalleen. Meillä oli hauskaa yhdessä ja jokainen koki ryhmämme merkitykselliseksi, koska jatkoimme pitkään varsinaisen vartioajan jälkeenkin tapaamisia. 

 

Kuvassa: Liekit-vartiomme vuonna 1990.

 

Olen toiminut erilaisissa ryhmissä ja aina kokemukset niistä eivät ole olleet niin onnistuneita kuin partiokokemuksessa.  Onko ryhmien koostumus tai johtajuus ollut muissa ryhmissä täysin erilaista kuin Liekit-ryhmässämme? Vai onko muissa ryhmissä tavoite ja sitoutuminen ollut heikompaa? Toimimme erilaisissa ryhmissä, joita voidaan tarkastella niiden tarkoituksen ja koon mukaan. Tarkoitusten mukaan toimivia ryhmiä on muun muassa: harraste-, keskustelu-, suru- ja vertaisryhmä sekä hoidollinen ja toiminnallinen ryhmä (Kaukkila ja Lehtonen 2007, 18-19). Kuulun kirjapiiriin, jonka olemme naapurin kanssa laittaneet kokoon monta vuotta sitten ja se kuuluu näihin tarkoituksen mukaan määräytyviin ryhmiin. Ryhmäkokoontumisemme aiheena on yhteisesti luettu kirja, josta keskustellaan.

Koon mukaan määräytyviä ryhmistä voidaan erottaa esimerkiksi pienryhmä, joka pitää sisällään 2-10 jäsentä, kun taas suurryhmässä ryhmäläisiä on yli kymmenen. Avoimeen ryhmään voi tulla mukaan kuka tahansa, sillä ei ole alkua eikä loppua, kun taas suljettu ryhmä pitää sisällään määrätyn määrän osallistujia ja kokoontumisia. Täydentyvästä ryhmästä pois jääviä jäseniä täydentää uudet tilalle tulevat jäsenet. (Kaukkila ja Lehtonen 2007, 17.)

Ryhmän elinkaari muotoutuu sen mukaan, miten se alkaa, etenee ja lopulta päättyy. Ryhmän kehitysvaiheet voidaan erotella viiteen ryhmäprosessin edetessä: muotoutumisvaihe alkaa, kun ryhmä kokoontuu ensimmäistä kertaa. Ryhmäläiset selvittävät ryhmän tehtäviä ja tarkkaillaan millaisia rooleja kullakin ryhmän jäsenellä on. Kuherteluvaiheessa ryhmäläiset alkavat päästä alkukankeudestaan ja alkavat keskustella avoimemmin, asioista ollaan innostuneita ja yksimielisiä. Ryhmän kiehumisvaiheessa ryhmän jäsenet alkavat ilmaista eriäviä mielipiteitään ja ryhmän tehtäviä kyseenalaistetaan, kunnes edetään yhteistoiminnalliseen vaiheeseen, jolloin ollaan edelleen innostuneita ryhmästä ja viestintä ryhmän jäsenten välillä sujuu. Kritiikkiäkin osataan esittää, mutta se osataan käsitellä ja energia suunnataan ryhmän tavoitteiden toteuttamiseen. Luopumis- ja erovaiheessa ryhmän toiminta on aika lopettaa ja ryhmäläiset eroavat toisistaan. (Kaukkila ja Lehtonen 2007, 24-26.)

Ammatillinen opettaja toimii erilaisissa ryhmissä, niin luokassa eri opiskelijaryhmissä kuin myös työyhteisön ryhmissä. Luokkahuoneissa opiskelijaryhmät ovat hyvin erilaisia, riippuen pitkälti jäsenistä, millaiseksi ilmapiiri ja yleinen motivaatio muotoutuvat. Opettaja voi ryhmän johtajana vaikuttaa paljolti ryhmän muotoutumiseen. Opintojen alussa tulisi kiinnittää huomiota ryhmäytymiseen, että se tehdään kunnolla, koska usein opintoihin liitettävä motivaatio on kiinni yhteisöllisyydestä, miten mukavaa ryhmässä on. Jos luokkaan on kivaa tulla, on suhtautuminen opintoihinkin positiivisempaa.

Opettajan tulee kiinnittää huomiota ryhmän eri vaiheisiin. Varsinkin jos opiskelijaryhmässä tapahtuu konflikteja, tulee opettajan reagoida näihin. On nähtävä yhden opiskelijan etu, mutta myös arvioitava koko ryhmän toimintaa ja oppimisen tavoitteita. Opiskelijaryhmän päätös koittaa luonnollisesti, kun opintokokonaisuus päättyy ja opiskelijat valmistuvat. Päättäjäiset ovat tärkeä rituaali, joka on syytä pitää juhlallisena. On juhlan paikka, kun opiskelijat saavat tutkintotodistukset ja lähtevät työelämään ”testaamaan” opittuja asioita.

Erilaisia ryhmiä olemme myös muodostaneet opintoryhmämme sisällä opintopiireihin jakautuen sekä sen mukaan, mitä opetusmenetelmää olemme käyttäneet. Ryhmiin voidaan jakaa vierekkäin istuvat, erilaisilla korteilla, samankaltaisen alan perusteella tai vaikkapa numerojaolla (ks. Mykrä ja Hätönen 2008, 38).

5 OPETUSMENETELMÄT

Kouluttaminen on tavoitteellista toimintaa, jonka päämääränä on edistää opiskelijoiden oppimista (Mykrä ja Hätönen 2008, 7). Erilaisilla opetusmenetelmillä voidaan oppimista monipuolistaa. Opintojen aikana olemme kokeilleet monia erilaisia opetusmenetelmiä; on ollut luentoja, ryhmätöitä, paritöitä ja erilaisia yhteistoiminnallisia menetelmiä. Näitä olemme myös kokeilleet mikro-opetustehtävien kanssa.

Opetusmenetelmiä voidaan jakaa kolmeen: kouluttajalähtöiset menetelmät, itsenäisen työskentelyn menetelmät ja ryhmissä työskentelyn menetelmät (Mykrä ja Hätönen 2008, 10). Olemme näitä kaikkia soveltaneet opintojen aikana. Mielekkäintä minulle itselle on ryhmissä työskentely, mutta huomaan, että kaikkia näitä muotoja tarvitaan, jotta oppiminen tapahtuu monipuolisesti ja tarvittavan syvällisesti. Ensin on hyvä, että asiaa käydään läpi opettajan kanssa, opettaja ikään kuin esittelee ”punaisen langan” asiasta, jonka jälkeen voidaan katsantokantaa laajentaa ryhmätyöskentelyllä. Syvemmälle asiassa päästään, kun itsenäisesti blogissa tai näissä kirjoitelmissa opittuja asioita pohditaan teoriapohja mukaan otettuna.

Kun opintopäiviämme ajattelee taaksepäin, parhaiten ovat jääneet mieleen yhdessä tehdyt ryhmätyöt. Esimerkiksi auton taskuun parkkeeraus demonstraatio-menetelmällä on jäänyt mieleen, kun liikutimme Heikin ja Maaritin kanssa pöytää sen mukaan miten Esa meille ohjeita antoi. Samoin on jäänyt väittely mieleen, kun en kokenut siinä niin kovin loistavasti onnistuvani henkilökohtaisesti, mutta hauskaa oli kaikilla.

Lämmin tunnelma on myös se mikä on opintopäivistämme päällimmäisenä mielessä, kun niitä ajattelee. Ja huumori! Samoin muistelen sitä, kun ensimmäisen kerran kesäkuussa astelimme pienryhmänä Ainolan puistoon ja tuntui niin helpolta olla ryhmän kanssa ja jakaa alun ihmettelyjä.

LÄHTEET

OAMK luentomateriaalit AMOK-opintojen 1-9 päivät.

Kaukkila Veli ja Lehtonen Elisa (2007): Ryhmästä enemmän. Käsikirja ryhmänohjaajan taitoja tarvitsevalle. Hansaprint Oy.

Kupias Päivi (2007): Kouluttajana kehittyminen. Palmenia.

Mezirow Jack et. al. (1998): Uudistava oppiminen. Kriittinen reflektio aikuiskoulutuksessa. Painotalo Miktor.

Mykrä, Tarja ja Hätönen, Heljä (toim. 2008): Opas opetusmenetelmistä. Educa-Instituutti Oy.

Rauste-von Wright Maijaliisa, von Wright Johan ja Soini Tiina (2003): Oppiminen ja koulutus. WSOY.

Ruohotie, Pekka (2002): Oppiminen ja ammatillinen kasvu. WSOY.